Ryhmäterapiaa D300 kanssa
Käytiin Villen kanssa pyörimässä ja hyörimässä, kuvaamassa tornia jossa on torvi sekä olemassa negatiivisia ja ärsyttäviä olentoja. Suuri ikuisuuskysymys oli läsnä: jaksaisiko ottaa kuvan vai ei. No ei tietenkään.
D300 on tottunut minuun ja minä D300 miellyttävän hyvin. Erityisen tyytyväinen olen ollut tähän mennessä näppäimien asetteluun, suureen näyttöön + siinä zoomaukseen (pystyy näkemään onko se kuva nyt tarkka/tärähtänyt vai arvataanko), etsimeen, oikeaan histogrammiin ja akun kestoon. Suosioni taka-alalle on jäänyt kaikki ne tarkennuspisteet ja livepreview ominaisuudet. Kivaa tekee myös liittimet, hienovaraisemmat säädöt ja menuvalikot.
Suurimmat asiat, mitkä ovat vaatineet vanhaan tottumisen muuttamista, on ollut lähinnä tietokoneympäristössä työskennellessä.
OS X:n natiivina oleva raw-tuki ei tahdo vielä ymmärtää D300 raw-tiedostoja, onhan se vasta tullut, eikä päivitystä tuohon ole ainakaan vielä ilmestynyt. Tämä tarkoittaa sitä, että en pysty esikatselemaan yhtään raw-kuvaa sellaisenaan OS X:stä käsin, vaan joudun joka kerta avaamaan Photoshopin / Bridgen / Lightroomin nähdäkseni kuvan. Tämä tulee ratkeamaan ajallaan. Toki voisin ottaa kuvat myös sekä JPEG:nä että RAW:ina, mutta tilanpuutteen pihistämisen takia, olen päätynyt pelkästään RAW:iin.
Toinen juttu mihin olen törmännyt on teho. Tai sen puute koneessani. Tiedostojen kaksinkertainen koko verrattuna D70 tuottamiin tiedostoihin on herättänyt minut siihen mietteeseen, että minähän tarvitsen muistia enemmän, jos todella aion haluta tehdä jotain täysikokoisena. Osa kuvista jää vähän sinne päin, koska kärsivällisyys ei riitä katsomaan pyörivää rantapalloa. Olen tullut tässäkin siihen tulokseen, että alan pienentämään kuvatiedostoja aivan riippuen niiden käyttötarkoituksesta. Mutta tämä jännä kaava tässä on se, että kun investoi yhteen asiaan, joutuu investoimaan kohta toiseenkin.